Takaisin

ELÄMÄN JA TAITEEN IHME

LUXUS
Manno Kalliomäen näyttely Titanikissa 24.5.saakka.

Nyt mono kohti Titanikia! Arten galleriassa on esillä LUXUSta: sananmukaisesti ja vertauskuvallisesti.

Mannon näyttely on oppitunti siitä mitä taide on tänään ja mitä elämä on aina. Näyttely rakentuu palasista. Elämän sirpaleista. Juuri niistä samoista joista meidän jokaisen elämä koostuu. Paloista, jotka erillisinä ovat vain mielivaltaisia otoksia valtavan suuresta massasta, mutta jotka kuitenkin mielessämme jäsentyvät kokonaisuudeksi, maailmankuvaksi.
Mannon palaset eivät tietysti ole ihan mielivaltaisia vaan ne on tarkasti valittu. Manno on ottanut muutaman oleellisen palasen ja saanut niiden kautta hahmottumaan koko maailman. Näyttely on niin täydellinen, että siitä on vaikea kirjoittaa. Teksti tuntuu vain avuttomalta räpeltämiseltä kun sitä vertaa taideteoksen puhtaaseen ja kirkkaaseen maailmaan. Pakko on kuitenkin yrittää kun tehtävään ryhtyy.

Itse kuvat Mannon näyttelyssä ovat ennestään tuttuja. Samoja kuvia Manno on pyöritellyt näyttelyissään vuosikausia. Eräs tämän näyttelyn ihmeitä onkin se tapa, jolla Manno on pannut kuvat puhumaan uudestaan, tuoreesti ja selkeästi.
Siinä kiteytyy yksi taiteen tekemisen ongelma ja sen ratkaisu: maailma ympärillämme on periaatteessa aina sama, samanlainen kuin se on ollut hamasta muinaisuudesta. Taiteen tehtävä on löytää ja antaa merkityksiä, saada tuhannesti tuttu asia yhtäkkiä tuntumaan ihka uudelta.

Manno näyttää tähän konkreettisen ratkaisun. Kysymys on asioiden yhdistelemisestä, hahmottamisesta, oivaltamisesta. Maailma ympärillämme on uusi silloin kun koemme sen uutena, kun näemme sen uutena, kun tajuamme Mannon tavoin että olemme keskellä LUXUSTA, elämän ihmettä.

Miten Manno tämän temppunsa tekee? -Yksinkertaisesti. Hän vain muotoilee kuvansa erimuotoisiksi sirpaleiksi, palasiksi, ja kehystää palaset äärimmäisen tyylikkäästi.
Senjälkeen hän ripustaa palaset niin, että niiden merkitys käy selväksi. Siinä koko temppu. Mutta tehkääpä perässä!
Mitä kuvia Manno sitten on työstettäväkseen valinnut? -Oman kuvansa, kynttilän sitä pitelevine käsineen, vanhuksen käden, kasveja. Lisäksi on galleriassa yksi lasinen muna, yksi joutsen ja paljon peilinsiruja.
Omakuva tuo selväksi tekijän ja sitä seuraavan subjektiivisuuden. Se myös kertoo, että tekijä on myös kokija, että taiteessa niinkuin elämässäkin on kyse molemmista.
Lisäksi Manno omakuvillaan korostaa ihmettelyä; huumoria ja leikkimieltä. Ihmiselle kädet ovat tärkeät. Käsillään ihminen rakentaa, kädet tekevät meille mahdolliseksi monia muuten mahdottomia asioita.

Puhutaan puhuvista käsistä. Kun kädessä on kynttilä, on maailmassa valoa. Ainakin yhden kynttilän verran.

Manno on pitkään käyttänyt kitschiä teostensa yhteydessä. Tällä kertaa sitä edustamassa on pronssinen? joutsen, joka ui peilinsirujen meressä.
Minulle se tuo mieleen taiteen. Lähinnä sen miten taide on joutavaa, ylellisyyttä, ja kuitenkin niin la- dattua; merkityksillä ladattua.
Se on kuitenkin vain oma tulkintani kuten kaikki muukin edellä sanottu. Jonkun toisen tulkinta voi olla vallan toinen. Mannon taiteessa on väljyyttä joka antaa siihen täyden mahdollisuuden.

Vain yksi asia minua säälittää. Manno, jonka työn tuloksena Titanik pääasiassa syntyi, on tavallaan tehnyt Titanikin tarpeettomaksi. Mannon näyttely on niin hyvä, niin täydellinen, että galleria Titanik voisi lopettaa toimintansa ja Titanik-museo jatkaa, tällä näyttelyllä.

No, ehkä muitakin tapoja näyttelyn "säilömiseksi" on olemassa. Jos pystyisin, ostaisin koko näyttelyn. Saattaa nimittäin olla niin, että Turussa ei ole koskaan ennen tehty näin hyvää taidenäyttelyä.

HARRO KOSKINEN

Takaisin