Takaisin harrastuksiin

Moottoriveneet

Ennen kuin hankin ensimmäisen verkkoveneeni olin liikkunut moottoriveneellä jo yli 30 vuotta; ja liikun edelleenkin. Moottoriveneilijän uraa on takana jo 52 vuotta. Nykyään moottorivene on minulle lähinnä auton tapainen kulkuväline jolla nopeasti siirrytään paikasta toiseen. Vain harvoin tulee enää tehtyä veneretkiä, ehkä lähinnä siksi, ettei purjehtimiselta ja vanhojen veneiden kunnostukselta jää siihen aikaa.

Vuonna 1953 isäni hankki ensimmäisen veneen perheeseemme. Vene oli entinen pelastusvene, avonainen, tasaperäinen ja viitisen metriä pitkä. Siinä oli Erkko & Markoffin konepajan valmistama yksisylinterinen, kolmihevosvoimainen kone. Pakkilaitetta ei ollut.

Isä ei pitänyt tasaperäisestä veneestä ja niinpä hän katkaisi perän ja jatkoi venettä vajaalla metrillä niin että veneestä tuli suippoperäinen. Isä rakensi veneeseen myös keula- ja peräkannet, skantäkin, ruffin ja tuulilasin. Koneeseen hän teki vapaakytkimen.

Vauhtia tällä koneella ei hirveästi kehitetty, huippunopeus oli 5,5 solmua. Siihen aikaan ei vielä tunnettu vapaita lauantaipäiviä. Niinpä ilta ehti aika myöhäiseksi kun tällä koneella putputettiin Turusta jonnekin Nauvon eteläpuolen saareen jonne matka kesti 6 tuntia. Ja sunnuntaina taas takaisin.

Kovin pitkiä retkiä näin pienellä ja hitaalla veneellä ei tehty. Aspön Storlandet taisi olla kaukaisin kohteemme.

Veneellä ei ollut nimeä mutta myöhemmin sitä alettiin kutsua Vanhaksi Pelleksi.

Vanha Pelle remontin jälkeen.

Vanha Pelle alkoi käydä vähitellen pieneksi ja hitaaksi. Vuonna 1956 isä myi veneen pois ja alkoi syksyllä rakentaa uutta. Myös piirustukset hän teki itse.

Keväällä vene oli valmis. Vene oli männystä, sen pituus oli 7,38 metriä ja leveys 2,20. Veneessä oli etuhytti ja ohjaamo, vaikka me kutsuimme niitä nimillä ruffi ja tuulikatos. Kone oli 8 -10 hevosvoimainen, kaksisylinterinen, Ruotsalaisen konepajan valmistetta. Vene kulki sillä parhaimmillaan 7,5 solmua.

Veneen nimeksi tuli tietysti Pelle II. Tällä veneellä tehtiin jo pitempiä matkoja. Niinpä heti ensimmäisellä kesälomalla ajoimme Kökarin itäiseen saaristoon johon itse ihastuin ensi silmäyksellä. Tietysti käytiin myös Maarianhaminassa ja vuosien varrella tuli kierrettyä suurin piirtein koko Turun ja Ahvenanmaan saaristo.

Pelle II oli perheellä pitkään, vasta vuonna 1966 alkoi isä suunnitella uutta venettä.

Pelle II Korppoossa.

Tähänkin veneeseen isä teki itse piirustukset. Vene tehtiin mahongista, sen pituus oli 8,20 ja leveys 2,60 metriä. Vene oli ns. salonkivene, siinä oli etuhytti, ohjaamo ja sen perässä salonki. Takana oli pieni avotila.

Veneessä oli Ford Traderin 72 -hevosvoimainen diesel joka oli sijoitettu taakse, aluksi väärinpäin. Tarvittavan V -vaihteen isä sai vanhasta panssarivaunun maastovaihteesta. Systeemi kyllä toimi, mutta nivelakselit pitivät hiljaa ajettaessa kolinaa. Pakkilaitteet eivät vain tahtoneet kestää koska pyörivää massaa oli niin paljon. Tehoa tämä asennus myös hukkasi. Huippunopeus oli 13,5 solmua ja matkavauhti 10,5 solmua.

Vuonna 1974 isä käänsi koneen toisin päin ja hankki veneeseen Volvon 270-mallisen vetolaitteen. Huippunopeus nousi 16 solmuun ja matkavauhtina voitiin nyt pitää 13,5 solmua.

Tällä vaudilla matka jo joutui. Niinpä veneellä tehtiin entistä pitempiä retkiä, sillä käytiin mm. Tukholmassa. Kökarissa käytiin usein, samoin Brändön saaristossa. Liikuttiin ylipäänsä joka puolella saaristoa, Hangosta Uuteenkaupunkiin.

Pelle III Merimaskussa.

Ensimmäisen oman veneeni hankin vuonna 1974. Vene oli meriläismallinen, vähän yli 7 metriä pitkä ja rakennettu Nauvossa. Rakentaja ja rakennusvuosi ei ole tiedossani. Veneessä oli etuhytti ja ohjaamo ja sen moottorina oli jykevätekoinen 15 -17 hv Tampella.

Vene oli huonossa kunnossa. Koko sisustus ja ylärakenteet oli tehty vähän sinne päin; mitään ei ollut tehty kunnolla. Koneasennus oli aivan päin mäntyä. Vene oli kuitenkin kaunislinjainen ja rungoltaan terve. Niinpä remonttia oli tiedossa.

Lasikuidutin koko veneen, laitoin siihen uudet ikkunat ja uuden sisustuksen sekä asensin moottorin kunnolla paikoilleen. Veneestä tuli oikein käyttökelpoinen ja sillä tehtiin pitkiäkin retkiä: kierrettiin Ahvenanmaa, käytiin usein suosikkivesilläni Kökarissa jne.

Kone oli kuitenkin vähän väljä ja uitti petroolia moottoriöljyn joukkoon. Niinpä vein koneen Turun teknilliseen ammattikouluun remontoitavaksi. Keväällä 1979 koneen piti olla loistokunnossa kun lähdin ensimmäiselle retkelle.

Toisin kuitenkin kävi. Menomatka meni hyvin, mutta tulomatkalla alkoi kolista. Hirveästi kolisten nilkutimme kotirantaan. Myöhemmin selvisi, että ammattikoulussa oli kampiakselin laakerikuoret pantu väärinpäin niin että öljyreikä oli tukossa. Seurauksena oli entinen kone.

Vene oli muutaman vuoden käyttämättä, mutta kun onnistuin taas löytämään Tampellan, kokosin kahdesta koneesta yhden toimivan ja otin paatin taas käyttöön v. 1981.

Puufati Rymättylässä 1978.

Puufatin hajottua heti keväällä en osannut ajatella olevani kesällä ilman venettä. Nopeaa venettä minulla ei ollut koskaan ollut. Nyt päädyin sellaiseen. Ostin vanhan Fjord Olympicin, 6,5 -metrisen lasikuituveneen jossa oli Volvon 170 -hevosvoimainen bensakone. Vene kulki tällä koneella 33 solmua. Matkavauhtina pidin 20 - 25 solmua.

Tämä Fjord, Kolina nimeltään, oli mainio vene. Siinä oli iso mukava hytti jossa oli loistavat tilat mataliin puuveneisiin tottuneelle. Avotilan tuulilasin takana oli yllättävän hyvässä suojassa ajoviimalta. Vene oli sen lisäksi hyvä ajaa kelissä kuin kelissä suhteellisen syvän V -pohjansa takia. Koko ja paino olivat sitä luokkaa, että venettä oli helppo käsitellä yksinkin.

Vene piti myös hyvin hintansa. Kun myin veneen sain siitä 12 000 mk enemmän mitä itse olin siitä maksanut.

Ajoin Fjordilla paljon. Vaikka bensiini ei tuohon aikaan ollut yhtä tähtitieteellisissä hinnoissa kuin nykyään, ei se ihan ilmaistakaan ollut. Suomen Moottoritehdas Vaasassa valmisti muunnossarjoja joilla moottorin sai toimimaan petroolilla. Hankin sellaisen ja ajoin sen jälkeen halvemmalla. Huippunopeus tosin putosi viitisen solmua, mutta matkavauhti ei yhtään.

Petroolikäytöllä oli kuitenkin haittansa. Petroolia kulkeutui moottoriöljyn sekaan ja öljyt joutui vaihtamaan usein.

Kolina jossain Ahvenanmaan pohjoissaaristossa.

Perheen kasvaessa kävi Fjord pieneksi. Syksyllä 1982 myin Fjordin pois ja ostin astetta isomman veneen. Olin iskenyt silmäni Finmar Familyyn ja kun sellainen sattui sopivan hintaisena eteen tein kaupat.

Finmar Familyssä on keulassa hytti johon mahtuu nukkumaan kolme ihmistä, keskellä on ohjaamo penttereineen ja takahyttiin mahtuu nukkumaan kaksi. Neljälle ihmiselle tilat riittävät mainiosti.

Ostaessani Finmarin oli siinä Volvon 125 -hevosvoimainen bensakone. Koska kone oli merivesijäähdytteinen ja jo toistakymmentä vuotta vanha katsoin viisaimmaksi saman tien vaihtaa konetta. Sain kohtuuhinnalla Volvon 140 -heppaisen makeavesijäähdytteisen bensakoneen ja asensin sen saman tien veneseen.

Yhden kesän ajelin tällä koneella. Vene kulki sillä kohtuullisesti matkavauhdin ollessa 13 - 14 solmua ja huippunopeuden 20 solmun luokkaa.

Halpaa ei ajo kuitenkaan ollut. Näihin aikoihin oli Volvo esitellyt uuden Duoprop -vetolaitteensa ja 110 -hevosvoimaisen AD 30-dieselinsä. Kun sain ostaa tällaisen paketin hyvällä alennuksella tein syksyllä 1983 kaupat sellaisesta, myin pois bensakoneen ja asensin dieselin paattiin. Koeajat tein vielä samana syksynä.

Huippuvauhti nousi 22 solmuun ja sopiva matkanopeus oli 16 - 18 solmua. Lisäksi ajo oli halpaa. Olin muutokseen enemmän kuin tyytyväinen.

Parina ensimmäisenä vuotena veneellä, joka kastettiin Iso Eevaksi, ajettiin pitkiäkin matkoja. Niinpä kävimme sillä mm. Gotlannissa.

Vuonna 1985 vuokrasimme Ahvenanmaan Brändöstä vanhan kalastajatilan ja veneellä liikkuminen muuttui lähinnä reittiliikenteeksi Merimaskun ja Brändön välillä. Toki teimme jonkin verran retkiäkin, mutta entiseen verrattuna retkeily väheni radikaalisti.

Kesäsaaremme sijaitsee avoimen Selkämeren äärellä. Satamasta on suora linja avomerelle, 350 kilomertin päässä tulee Uumaja vastaan. Siellä tarvitaan merikelpoista venettä.

Siinä suhteessa ei Finmarissa ollut valittamista. Parhaimmillaan ajoimme sillä 35 sekuntimetrin tuulessa ja vaikka matkan teko sellaisessa kelissä on kaikkea muuta kuin mukavaa niin ehjänä perille päästiin.

Finmaria pidin kauan. Vasta kun vaimoni ja lapseni 1996 muuttivat Iniöön halusin vaihtaa veneen hieman nopeampaan.

Iso Eeva Alenskärissä.

Syksyllä 1996 aloin katsella veneiden myynti -ilmoituksia sillä silmällä. Espoossa oli myytävänä mielestäni kohtuuhintainen ja -kuntoinen Flipper 760 ja niinpä tein kaupat siitä. Poikani halusi ristiä veneen Winhaksi ja mikäpä siinä, vene kun 200 hv:n Volvo AQAD41 -moottorillaan kulkee 32 solmua. Matkavauhtiakin irtoaa mukavasti, sillä sopiva vauhti on 20 - 28 solmua. Toki trimmejä käyttäen voi venettä ajaa tarpeen vaatiessa puoliliukuvanakin 9 - 20 solmun välillä.

Aleksis Kiven päivänä ajoin veneen Espoosta Merimaskuun 17 sekuntimetrin lounaistuulessa. Matka kesti 8 tuntia, mukaanlukien yksi tankkaus Barösundissa ja kahvitauko Högsårassa.

Winhalla on nyt ajettu 12 kesää ja hyvin on mennyt. Tosin veneen käyttö on viime vuosina vähentynyt, Pakollinen dieselöljyn käyttö nosti kulut niin suuriksi, että Merimaskun ja Iniön väli kannattaa ajaa autolla.

Flipperit ovat jo veistämöltä tullessaan hyvin varustettuja ja tätä venettä oli varustettu vielä hiukan lisääkin. Ainoa jota kaipasin oli tutka, sillä halusin liikkua turvallisesti myös sumussa tai pimeässä. Niinpä hankin sellaisen veneeseen.

Jonkin verran olen ehtinyt Flipperillä ajaa muutakin kuin Merimaskun ja Iniön tai Iniön ja Brändön väliä. Flipper on aallokossa kelvoton ja raivostuttava ajettava. Vastaisessa se hakkaa niin että välilevyt ovat vaarassa, myötäisessä ja sivutuulessa lentää kaikki keulan heittämä vesi silmille. Pohja on liian tasainen ja keulan muotoilu kokonaan epäonnistunut. Onneksi vene on sen verran vankkaa tekoa, että se kestää rynkytyksen.

Winha Degerbokissa 1997.

Takaisin harrastuksiin