Takaisin

HÖYLÄTEN JA VIILATEN? -PALA SIMO HELENIUKSEN PÖLKKYÄ

Wäinö Aaltosen museon katossa on kohdelamput, jotka kärähtelevät tuon tuosta. Koska katto on korkealla on lamppujen vaihtaminen vaivalloista. Siihen tarvitaan pitkät huterat tikkaat joita joutuu koko ajan kantamaan paikasta toiseen.
Jatkuva ylös alas kiipeäminen on paitsi tylsää myös väsyttävää. Ollessaan museon vahtimestarina ratkaisi Simo Helenius asian tyypillisen Simomaisesti: hän heittäytyi roikkumaan kattorakenteisiin, liikkui niitä pitkin kuin Apinain Tarzan konsanaan ja siirteli tikkaita jaloillaan. Ja lamput vaihtuivat ennätysajassa.
Simon aikana ei museossa myöskään ollut tunkkia painavien teosten kuljettamiseksi. Ellei Simo jaksanut jotain yksin kantaa (sitä tapahtui harvoin) löysi hän kyllä kahvilan puolelta sen verran miehiä että työ tuli tehdyksi.

Nämä tunnetut Simojutut ovat kuvaavia. Simon ratkaisut ovat aina olleet omaperäisiä. Sopiessani haastattelusta Simo valitteli kiireitään: kolmas lapsi on syntynyt runsas kuukausi sitten ja edelliset sairastavat.
Syksy on korvatulehdusten aikaa kuten kaikki pikkulasten vanhemmat ikävän hyvin tietävät. Simon työrauha on viime aikoina ollut melko olematonta. Ja kun näyttely painaa päälle on siinä toki kuumat paikat kenelle tahansa, ihan ilman vauvojakin.
Paineita on myös talon kanssa. Remontti on ikuisesti kesken. Mutta Simo on vikkelä mies tarttuessaan toimeen ja jälkeä syntyy sekä nopeasti että tehokkaasti.

En siis hetkeäkään epäile ettei Simon näyttely Titanikissa tule olemaan aikanaan valmis ja täysipai- noinen. Kiire tai ei, aina Simo on ehtinyt.

KÄVELYÄ RAUNISTULASSA

Simo asuu Raunistulassa pari vuotta sitten hankkimassaan talossa. Ympäristö on esteettisesti miellyttävää: talot ovat sikin sokin, ilman kaavamääräyksiä aikanaan rakennettuja, pienehköjä mutta silti alun alkaen usean perheen yhdessä asuttamia. Ulkorakennukset seisovat vielä kallellaan, mutta kuinkahan kauan idylli jatkuu?
Pikkuvarakas keskiluokka on valtaamassa Raunistulaa, taloja peruskorjataan ja sitä mukaa tavallisesti ympäristö visuaalisesti köyhtyy, tasapäistyy.
Kävelemme Simon "tukkilanssille" jonne hän on varastoinut osan suurista pölkyistään, kotipiha kun on tarkoitukseen hieman pieni. Työn alla on suurikokoinen figuuri, vasta moottorisahalla ja kirveellä suurinpiirtein muotoonsa saatettu.
Teos kuvaa suorituspaineita, nykyistä aikaa joka pakottaa ihmisen joka paikan höyläksi, ehtimään ja osallistumaan kaikkeen, olemaan aina ja ikuisesti hyvä, nuori, kaunis, älykäs, nokkela, muodikas, tehokas. Kriittisyydestään huolimatta teoksessa ei ole mitään osoittelevaa. Siinä on vain yksinkertai- sesti ristipaineiden aiheuttama ahdistus puuhun hakattuna, ei enempää eikä vähempää.

Simo kääntelee painavaa teosta puukangella. Otan kuvia. Pihan talonmies huutelee jotain. Vieressä on koirankoppi. Simo ottaa usein koiran töihin mukaan. Kummallakin on näin seuraa, arvelen.

Jatkamme matkaa. Tarkoitus on mennä paikalliseen baariin kahville. Juttelemme keskiluokkaisen korjausinnon mukanaan tuomasta esteettisestä tylsyydestä ja kauhistelemme muutamia vanhan asu- tuksen keskelle rakennettuja huonosti ympäristöönsä sopivia taloja.

Emme kuitenkaan pääse kahvilaan saakka sillä Simo muistaa kesken kaiken, että lähistölle on muuttanut eräs kuvanveistäjä muualta Suomesta. Simo ei sen paremmin tunne miestä mutta päättää, että on aika tutustua: Tunnistamme talon, jonka ulkopuolelle kipatut kuormalava ja turvekasat kertovat korjauksen olevan pahimmassa vaiheessaan.

Kolleega on paikalla ja tarjoaa kansalliseen tapaan kahvit. Tutkailemme taloa ja aitoon miesten tyyliin jakelemme hyviä neuvoja. Kuten aina taiteilijoiden kesken tulee puheeksi myös raha-asiat. Simolla on valtion 5-vuotinen meneillään, mutta eihän se perheelliselle mihinkään riitä. Simo valittaa, ettei 20-vuotisen uransa aikana ole vielä tähän mennessä joutunut töitään kauppaamaan, mutta että nyt on pakko.

Kolleega tiedustelee uteliaana markkinatilannetta Turussa. Muuta vastausta emme voi antaa kuin että toisilla menee hyvin ja toisilla huonosti. Kuvanveistäjän kohdalla tilanne on se, että pronssit käyvät kaupaksi, kivikin jonkin verran, mutta puuta ei osta kukaan. Ikuisuuskysymykset tuntuvat olevan ostajille tärkeitä.

ENNEN, NYT JA SITTEN

Simo teki 70-luvun alussa veistoksia topatusta vahakankaasta. Näissä töissä, joiden esikuvista ensimmäisenä tietysti tulee mieleen Oldenburg pehmeine esineineen, oli yhteisenä tekijänä aina jokin juju, jokin selvästi rajattu oivallus.
Esimerkkinä vaikkapa naisen muotoinen kilpa-auto, vaihdetanko, joka lähemmin tarkasteltuna paljastuukin kiväärin lukoksi, kravatti jonka muoto on erehdyttävästi sama kuin miehen sukuelimellä.

Saman vuosikymmenen puolivälissä tyyli oli muuttunut. Itäisestä naapurimaasta saapunut realismin muunnos valtasi rynnäköllä Suomen ja Simon muiden mukana. Syntyi jämerä betoniveistos toisensa perään.
Päitä oli joukossa paljon, samoin puolivartalokuvia. Oli perinteisiä muotokuvia, mutta myös suuri joukko tyyppikuvia, eräänlaisia ikoneja. Suurin ero aiempaan ja myös myöhempään tuotantoon nähden oli teosten vakava, harras ja usein mietteliäs sävy. Simon muuta tuotantoa leimaava leikkimieli oli näissä töissä sivuutettu.

80-luvulle tultaessa vaihtuivat sekä tyyli että materiaali jälleen. Simo alkoi veistää pölkkyjä, pikkuhiljaa yhä isompia ja isompia. Suurimmat Simon pölkyistä ovat ennen työstämistä painaneet neljä viisi tonnia.
Simo on yhdistänyt pölkkyihin myös kangasta ja tietysti väritystä ja patinaa.
Leikkisyys tuli entistä vahvempana mukaan - ei toki kaikkiin teoksiin, mutta useimpiin. Kuten ihmisenä on Simolla myös taiteilijana aina pilke silmäkulmassa - silloinkin kun hän käsittelee vakavaa, kipeää tai surullista asiaa on teoksissa keventävää huumoria.

Simon pölkyt ovat hyvin suomalaisia. Ne jatkavat suoraan kansantaiteen perinteestä ja liittyvät siihen moderniin kuvanveistoon jota meillä tunnetuimmin edustavat Mauno Hartman ja Kain Tapper. Toisinaan teosten muodot viittaavat myös Harry Kivijärveen ja Simo myöntääkin pitävänsä Kivijärveä suosikkinaan suomalaisten kiviveistäjien joukossa.

Simo kuitenkin toistaiseksi veistää puuhun ja hänen työnsä ovat vähemmän sliipattuja, primi- tiivisempiä kuin edellä mainittujen herrojen teokset.

Simo on kansanomaisempi. Tietty kömpelyys ja karkeus on hellyttävää, puhuttelevaa: meille puhuu kaveri; ei pappi eikä opettaja. Simon työtapa julistaa tasa-arvoa ihmisten välille.

Galleria Bellarten avajaisnäyttelyn yhteydessä kirjoitin Simon teoksista näin: "Simo Heleniuksen kaksi veistosta ovat varmasti eräitä hänen parhaistaan. Teoksissa on alkukantaista muodon kautta syntyvää voimaa, Heleniukselle tyypillistä oivaltamisen iloa ja sopivassa suhteessa kertovaa, jopa humoristista sisältöä sekä abstrahoitua, pelkistettyä muotoa." -Kertomatta jäi vaikkapa Simon puuveistosten lämpö, niiden intimiteetti; läheisyys.

Puuhan ei sinänsä ole Simolle uusi materiaali, hän teki puuveistoksia jo ennen Piirustuskouluun me- noaan. Puuhun palaamisen Simo kertoo olleen sattumaa: joku vain tarjosi pölkkyjä materiaaliksi ja siitä se lähti. Ja vei mukanaan.
Sen takia: kun Simo kertoo olevansa yhä kiinnostuneempi kivestä, rohkenen epäillä kiven sopivuutta hänelle. Simo tekee työtään nopeasti, spontaanisti, fyysisesti. Pehmeä ja mukautuva, helposti työstettävä puu on juuri omiaan Simolle. Yllytän Simoa vain pysyttelemään puussa vaikka selvästi huomaan, että puheeni menevät suoraan läpi pään.

Jokaista taiteilijaa kiinnostavat uudet haasteet, uusien ongelmien ja vaikeuksien voittaminen, ma- teriaalin vastustuksen murtaminen. Kivi on selvästi Simolle tällainen haaste, ja haasteet on otettava vastaan, käytävä katsomassa mitä uudelta tieltä löytyy.
Simossa on sitkeyttä ja peräänantamatonta tahtoa tavanomaista runsaammin. Saamme siis tu- levaisuudessa odottaa Simolta kiviä, siitä olen varma.

HARRO KOSKINEN

Simo Helenius, veistoksia Galleria Titanikissa 25.11.-14.12.1988